”Jatkosodan ja välirauhansopimuksen jälkeisessä murroksessa Suomen poliittinen järjestelmä oli koetuksella. Äärivasemmisto pyrki käyttämään tilannetta hyväkseen johtaakseen maan sosialismiin ja edelleen kommunismiin”. Näin arvio Mikko Uola dosentti, valtiotieteiden tohtori kirjassaan Unelma kommunistisesta Suomesta 1944 -1953.
Suomi koki toisen murroskautensa jatkosodan taisteluiden päätyttyä ja paluussa rauhan ajan yhteiskunnalliseen toimintaan. Edellinen murroskausi oli koettu talvella ja keväällä 1918. Tämän uuden murroskauden aikana moni asia suomalaisten suhtautumisessa sotaa edeltäneisiin kahteen vuosikymmeneen kääntyi tai oikeastaan käännettiin päälaelleen. Siitä pitivät huolen vallanpitäjien ”uudet kasvot”, joita pääministeri Paasikivikin kehotti valitsemaan eduskuntaan. Uusi komento maassa pelotti ja synnytti myös poliittisia pakolaisia. Huomattava määrä vastuullisissa sotilaallisissa tehtävissä toimineita ja muitakin itsensä uhatuksi tuntevia suomalaisia poistui Suomesta.
Myllerrys maassamme oli valtava aselevosta alkaen. Puolustusvoimat piti saattaa rauhan ajan vahvuuteen mutta samalla ryhtyä ajamaan saksalaisjoukkoja pois maasta. Odottamassa olivat muun muassa yli 400 000 evakon uudelleen asuttaminen ja integroiminen yhteiskuntaan. Rauhan ehdot, sotaan syyllistyneiden tuomitseminen, ääriaineksien kaappaaman Valtiollisen poliisin vaino ”fasistiseksi luokiteltujen järjestöjen johtoa ja jäsenistöä kohtaan”, asekätkentäjutun paljastuminen ja sen johtohenkilöiden etsintä ja tuomitseminen, kaikki tämä ravisteli kansakuntaa. Ei ihme, että poliittisia pakolaisia syntyi. Koti, uskonto ja isänmaa arvoina ja isänmaallisuus painettiin lokaan. Sitä sukupolvea, joka oli taistellut asein maamme itsenäisyyden ja vapauden puolesta hyljeksittiin. Näin jälkikäteen se oli anteeksiantamaton teko!
Helpotusta maamme tilaan tuottivat sotakorvauksista selviäminen, Helsingin olympialaiset, Porkkalan palautus ja Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyys. Suvereenisuus saavutettiin. Siitä huolimatta vielä pari vuosikymmentä myöhemmin, jotkut hurmioissaan julistivat: ”Kotimaani on Suomi mutta Isänmaani Neuvostoliitto!”
Sisäisen myllerryksen aikana oli kuitenkin pohdittava ja ratkaistava, miten elää rauhassa entisen vihollisen kanssa. Maantiede ja Neuvostoliiton olemassa olo maailmansodan voittajavaltiona olivat tosiasioita. Tosiasioiden tunnustaminen oli lähtökohta uudelle turvallisuus- ja ulkopolitiikalle. Sen ajan suurten ikäluokkien ihmiset ovat eläneet. Sisäpolitiikka laitettiin palvelemaan ulkopolitiikkaa. Takuumiehenä oli Urho Kaleva Kekkonen presidenttikausinaan. Hyvät suhteet Neuvostoliittoon olivat ykkösasia ja siitä kehittyikin vuosien myötä yya-liturgia. Joka tapauksessa onnistuttiin välttämään yhteiset sotaharjoitukset Neuvostoliiton kanssa. Suomen puolustusvoimia ei riisuttu aseista, kuten vasemmalta äärilaidalta ehdotettiin. Suomesta tuli rauhanturvaamisen suurvalta ja maailmanpolitiikkaan ongelmatilanteisiin ” hyvien palveluiden tarjoaja”. Poliittinen järjestelmämme säilyi. Vallankumous jäi joidenkin unelmaksi.
Mitä kaikkea sodan jälkeisiin ensimmäisiin vuosiin sisältyi, siitä pyrimme saamaan selkoa Seinäjoella seminaarissa 6.9.2014 Kampustalolla Seinäjokisalissa klo 12.00 alkaen. TERVETULOA JÄSENISTÖ ja TÄMÄN LUKIJAT!
Jorma Jokisalo
Vapaussodan ja Itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry:n puheenjohtaja