Matka Rajajoelle ja takaisin herätti paljon ajatuksia
Miksi Neuvostoliiton piti välttämättä saada haltuunsa Karjala, kun siitä ei pidetä yhtään huolta?
Se oli päällimmäinen ajatus, joka oli mielessä, kun Vapaussodan ja Itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen mukana matkasi Kannaksella neljä päivää 5.-8.8.2013. Meitä oli kaikkiaan 43 matkalaista pitkin maakuntaa, suurimmat tihentymät Seinäjoelta ja Alahärmästä.
Myönteisiä asioita itärajan takana sai oikein etsimällä etsiä, kun taas luonnon hoitamaton tila pisti kaikkialla silmään. On toki myönteistäkin tapahtunut niiden 20 vuoden aikana, joka allekirjoittaneella oli kulunut edellisestä vierailusta Karjalan maille.
Tiet ovat jonkinverran parantuneet ja onpa jopa moottoritie rakenteilla Pietarin ja Sortavalan välille. Mutta todellista tiesurkeutta kohtasimme, kun jyryyttelimme bussilla Äyräpään tiellä.
Ja nyt Allegro-junaa varten rakennetaan komeaa rataa jopa korkeuksiin, mutta yleensä radat ja tiet kohtaavat tasoristeyksinä.
Positiivisia huomioita oli sekin, että kautta Kannaksen kylien on lapsille tehty leikkikenttiä, jotka on kalustettu iloisenvärisin suomalaisin Lappset-tuottein. Myönteinen poikkeus Suomeen oli se, että liikennevaloissa vihreiden palaessa ilmoitetaan, kuinka monta sekuntia ne palavatkaan.
Viipurissa ilahdutti se, että siellä täällä on vanhaa rakennuskantaa tyylikkäästi entisöity ja uutta tyylikkään näköistä rakennettu, jos toki ankeita, hutiloiden tehtyjä neuvostokerrostaloja on vielä paljon kaupunkikuvaa rumentamassa.
Sisätiloissa liikkuessa on kaikkialla syytä olla tarkkaavainen, sillä rappusten korkeus saattaa heittää kesken kaiken. Muutaman kerran alastullessa astuikin kuin tyhjän päälle.
Puistoista on Viipurissa nyt yritetty pitää huolta, mutta esimerkiksi Torkkelinpuistossa oli vielä viime syksyn lehtiä haravoimatta eikä istutettuja kukkasia oikein piitattu hoitaa.
Niin Terijoella, Raivolassa kuin Kiviniemessäkin on hyvinvarustettuja produkteja, siis ruokatavarakauppoja, ja niissä kuten muissakin asutuskeskuksissa on myös rakennettu sekä uutta liiketilaa että asumuksia ja elämä tuntui vilkkaalta. Viipurin kauppahalli on oikein runsaudensarvi ja torikin on siivottu pahimmin päällekäyvistä kauppiaista.
Uutta 20 vuoden takaiseen on myös siinä, että kautta Kannaksen on sotien muistomerkkejä, niin suomalaisia kuin venäläisiäkin. Ainakin allekirjoittanut oli liikuttunut siitä, että Stalinin ajan vainojen uhrit ovat saaneet omat muistomerkkinsä. Me kävimme liki Pietaria Levashovossa, jonne kymmenettuhannet uhrit peiteltiin maahan. Siellä on vaikuttava patsas sekä muistolehto, jossa puihin kiinnitettynä tai maahan pystytettynä on joukoittain uhrien laattoja ja valokuvia, mukana suomalaisiakin nimiä.
Ankeaa mieltä herätti luonnon tila. Terijoen kuuluilla hiekkarannoilla ei saa uida, koska siellä lilluu vielä Pietarin jätteitä. Kun vihreänruskeaa, sameaa vettä lähemmin tarkasteli, ei tehnytkään mieli uimaan, vaikka matkalla helle hemmotteli.
Vaikka osasi hitaasti tavata venäläisiä paikannimiä, tunsi koko ajan olevansa kuin eksyksissä: ei tiennyt missä mentiin. Tiet kulkevat hoitamattomien metsien läpi. Teiden varsilla ei ole ojia, vaan metsät tunkevat aivan lähelle, niin että maisemia ei juurikaan pysty tarkastelemaan. Sitä samanlaista läpitunkematonta metsää on kaikkialla, vain siellä täällä on hylätyn näköistä peltoa, jota sitäkin alkaa idän jättiputki pelottavasti vallata. Joskus karjan rehuksi tuotua jättiputkea ei yritetäkään hallita, vaan yli miehen korkuisena se etenee tienvieriä pitkin.
Oppaamme, yli sata Karjalan matkaa tehnyt Raimo Nissinen totesi, ettei venäläinen ymmärrrä, että metsä voi olla jonkun omaisuutta. Niiden yksityistämiseen ei uskalleta ryhtyä, kun teollisuuden yksityistäminen kanssa kävi kuten kävi. Teollisuus joutui harvojen haltuun, kun vouchereita ostettiin ymmärtämättömältä kansalta vodkapullolla.
Kannas ja koko Karjala kukoistaisi varmasti, jos suomalaiset olisivat saaneet sen pitää. Yhä siellä asutaan ankeissa oloissa, mutta Kannaksen kauneimmille paikoille rakennetaan aitojen sisään komeita tiililinnoja. Ne aidat estävät meitä suomalaisiakin tutustumasta moniin tärkeisiin entisiin taistelupaikkoihin tai entisiin kotimaisemiin. Toisaalta nyt ymmärtää senkin, miksi venäläiset hankkivat loma-asuntoja Suomen puolelta – täällä on siistiä ja turvallista.
Paula Hämäläinen
Matkapäiväkirjasta
Kun Karjalan matkaa alettiin suunnitella, otettiin matkan teemaksi Vapaussota yhdistyksemme perinteen mukaisesti, mutta tietenkin ohjelmaan otettiin tutustumista myös talvi- ja jatkosodan näyttämöihin ja muutamaan muuhunkin nähtävyyteen.
Aivan aluksi täytyy sanoa, että tuskin matkaa olisi voitu paremmin suunnitella. Päävastuuta järjestelyistä kantoi järjestösihteerimme Juha Levonen. Hän oli koonnut parikymmensivuisen kansion, jollaisen jakoi jokaiselle osanottajalle. Se sisälsi kartan, matkaohjelman, seikkaperäisiä selostuksia eri kohteista, vanhoja valokuvia sekä virsien sanoja. Virsiä veisattiin tärkeillä paikoilla kuten Taipaleella ja Äyräpäässä. Hän oli koonnut myös cd:n, jossa oli filmejä, kuvia ja musiikkia, siis sekä tietoa että ajankulua tuntien bussimatkoille. Kansion valmistelua oli auttanut erinomainen oppaamme Raimo Nissinen, joka on perehtynyt sotahistoriaan. Hän jakoi auliisti tietojaan niin bussissa kuin kohteissakin.
Juha Levonen ”vääpelinä” oli suunnitellut ja hankkinut myös kenttälounaat, jotka hämmästyttivät matkalaisia monipuolisuudellaan ja runsaudellaan. Oli hieno juttu, että matkalaisista löytyi monta vapaaehtoista apulaista lounaita Juhan kanssa valmistelemaan.
Matkanjohtaja, puheenjohtajamme Jorma Jokisalo oli se, jolla oli testattu matkan ideat ja jolle oli varattu myös kohottavia puheenvuoroja.
Kiitoksen onnistuneesta matkasta ansaitsee myös liikennöitsijä Jorma Kuni, jolle keskuudestamme löytyi mainio tuuraaja Tuure Antila, ettei ajovuoroista tullut liian raskaita ja laittomia.
Me matkalaiset voimme kehua myös itseämme, olimme kuulemma ennätyksellisen helppoja kaitsettavia ja asioista kovasti kiinnostuneita. Vapautuneesti moni meistä tarttui myös bussin mikrofoniin ja kertoi kaikille monenlaisia muistoja ja tarinoita, vitsejäkin.
Maanantaina Viipuriin
Jo klo 3.45 starttasi bussi Alahärmästä ja poimi matkalaisia kyytiin niin Lapualta, Seinäjoelta, Alavudelta kuin Ähtäristäkin. Keski-Suomen kautta suunnattiin Imatralle ja Ensossa rajan yli Svetogorskiin. Miltei välittömästi oltiin jo vapaussodan taistelupaikoilla ja saimme kuulla selostuksen niin Jääsken Ahvolan taistelusta kuin Raudun ”Kuolemanlaaksosta” sekä Inon linnakkeen historiasta.
Uusi asia nuoremmille oli, että Viipurissa alkoi vapaussota jo 19.1.1918, kun punaiset valtasivat Pietisen tehtaan ja valkoiset joutuivat vetäytymään. Me eteläpohjalaisethan olemme tottuneet siihen, että Tammisunnuntai 28.1.1918 oli vapaussodan alkuhetki. Raimo Nissinen kertoi meille tässä yhteydessä myös Toivo Kuulan viimeisistä hetkistä Viipurissa.
Oli vaikuttava hetki pysähtyä Tali-Ihantalan taistelujen muistomerkille ja tapahtumapaikoille. Venäläisten suurhyökkäys siellä oli niin ankaraa erilaisten ammusten pauketta, ettei toista toisesta erottanut.
Kun ajettiin Viipuriin, meille tietenkin esiteltiin huomattavat kohteet. Jäi myös aikaa jalan tutustua keskustaan ennen illallista hotellissamme Vyborgissa. Myöhemmin selvisi, että se on entinen Knut Posse-hotelli, nyt tietenkin ajanmukaistettu. (Kirjahyllystä kotona löytyi kuvateos Kävelyllä Viipurissa, jonka on koonnut Katri Weltheim ja josta selvisi monen vanhan viipurilaistalon historia.)
Tiistaina Terijoelle
Tiistaiaamuna ilahdutti kiertoajelu Viipurissa ja sitten suunnattiinkin rantatietä pitkin Johanneksen kautta Koivistolle. Siellä pysähdyttiin hyvin säilyneen Josef Stenbäckin suunnitteleman kirkon luo. Se toimii nykyään nuorisotilana. Kirkko muistuttaa kovasti Alahärmän kivikirkkoa. Tutustuttavana oli myös päävastarinta-asema Mannerheim-linjalla.
Lounas syötiin Raivolan lehtikuusimetsässä, jota myös Lintulan lehdoksi kutsutaan. Se on Unescon maailmanperintölistalla. Pietari Suuri perusti valtavan metsikön siperianlehtikuusista tarkoituksena saada kestävää materiaalia laivanrakennukseen. Sittemminhän kävi niin, ettei puuta tähän tarkoitukseen tarvittukaan. Korkeimmat kuuset ovat 50-metrisiä. (Vertailun vuoksi: Lakeuden Risti on 63-metrinen.)
Raivolan keskustassa tutustuimme vielä Edith Södergranin, nimekkään suomenruotsalaisen runoilijan hautamuistomerkkiin ja elämäntarinaan.
Raivolasta matka jatkui takaisin Suomenlahden rannoille ja Kuokkalaan Rajajoelle JR 58:n asemiin tutustumaan. Sielläkin on loma-asuntojen rakentaminen laajentunut aivan Rajajoen äärelle. Mutta kapea on virta, kuten muutkin Karjalan joet Taipaleenjokeen, tai vaikka Kyrön- tai Lapuanjokeen verrattuna.
Illan suussa jäi aikaa tutustua jalan Terijokeen ja sen rantoihin. Kronstadtkin näkyi kaukaisuudessa. Ihmisiä oli paljon lomailemassa. Vähiin ovat jo pitsihuvilat kadonneet, mutta uusia ökyhuviloita ja lomakyliä on noussut tilalle. O.V. Kuusisen Terijoen hallituksen tukikohta on jo monetta vuotta muovikaton alla ilmeisesti remonttia odottaen.
Hotellimme Gelios, siis Helios, on ollut neuvostotyöläisten sanatorio. Huoneemme sijaitsivat sen 9. kerroksessa korkealla mäntymetsien yläpuolella.
Keskiviikkona Metsäpirtin kautta Kiviniemeen
Nyt starttasimme aamulla ensiksi kohti Levoshovia lähellä Pietaria, jossa on vaikuttava Stalinin uhrien muistomerkki ja muistometsä. Vastaavia muistolehtoja on nykyään eri puolilla Venäjää.
Lähdimme sitten ajamaan kohti Metsäpirttiä. Jäppilän sillan taistelupaikalla pysähdyimme. Siellä törmäsimme ensimmäiseksi valtaviin idänjättiputkikasvustoihin.
Raudun kautta ajoimme Metsäpirttiin Taipaleenjoen etelärannalle. Siellä entisen kirkon luona pysähdyimme lounaalle ja tutkimme patsasta, joka oli pystytetty lahjoitusmaatalonpoikien kunniaksi. Vaikuttava oli myös ortodoksinen hautausmaa. Tyypillistä on, että risteissä tai paasissa on vainajan kuva, haudan ympärillä koristeellinen aita ja siellä jopa pöytä ja penkit, että voidaan aterioida yhdessä vainajien kanssa.
Sitten ajoimme niin lähelle Taipaleenjokea kuin mahdollista. Sitä ei enää pääse kuin vähän matkan päästä katsomaan, sillä rantaan on noussut huviloita aitoineen. Siellä bussissa sai allekirjoittanut tehtäväkseen lausua Yrjö Jylhän jonkin Kiirastuli-kokoelman runon ja valitsin tietenkin Taipaleenjoen. Veisasimme komeasti myös Taipaleen virren nro 310 Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on…
Koukunniemeen joen toiselle puolen, sinne, missä eteläpohjalaiset kokivat kovia talvisodan aikana, ei ole enää vuosiin ollut asiaa. Sinne ei pääse kuin maastoautolla ja lisäksi rannoille on tullut huvila-asutusta.
Matkamme jatkui Raudun kautta Kiviniemeen, joka oli JR 24:n ja KTR 8:n asemapaikka talvisodassa ja URR:n asemapaikka jatkosodassa.
Taas jäi illalla vapaata aikaa tutustua Kiviniemen keskustaan sekä Vuoksen kauniisiin rantoihin ja kuohuvaan koskeen. Hotellimme oli vaatimaton, mutta aivan kelvollinen Losevskaja Vuoksen rannalla.
Torstaina Äyräpään ja Viipurin kautta kotiin
Kiviniemestä lähdimme Pasurinkankaan kautta kohti Viipuria, mutta matkalla poikkesimme ylös Vuoksen rantaan Äyräpäähän, joka sekin on tullut tunnetuksi ankarana taistelupaikkana.
Vuoksi ja sen töyräät ovat kauniit, kirkon raunioiden lähellä on monta muistomerkkiä. Ja tuossa kulkee kiviaita, jonka suojaan pääsi jokunen nurmolainen, kun heitä 5.3.1940 tunnin sisällä kaatui 39 tällä kirkonmäellä.
Nyt siellä rannoilla oli useampi venäläinen telttakunta lomallaan, vaikka tie Äyräpään on surkea, kuoppaa kuopan vieressä. Mainittakoon, että yritteliäs venäläinen ”kauppa-autokin” seurasi meitä Äyräpäähän saakka, kun oli ensin tavoittanut meidät jo toissapäivänä lehtikuusimetsässä. Kauppatavara oli enimmäkseen karttoja ja juomia.
Kolmen helteisen päivän jälkeen alkoi neljäntenä sadella ja niin jäi kenttälounas järjestämättä. Ajoimme Viipuriin torille ja kiirehdimme kauppahalliin sateensuojaan. Ja ostoksia tuli tehtyä, ainakin leipiä ja suklaata lähti matkaan runsaamman kautta.
Viipurista poistuttaessa katselimme Kivisillan salmia ja pysähdyimme vielä Tienhaaraan muistomerkille. Tienhaara oli lukko, joka piti, ettei vihollinen jatkosodan suurhyökkäyksessään päässyt läpi ja jatkanut marssia syvälle Suomeen.
Rajamuodollisuudet kävivät nopeahkosti mennen tullen. Vielä pysähdyimme myöhäiselle lounaalle Rajahovissa Vaalimaalla klo 17. Sitten suunnattiin nokka lyhintä tietä kotiin niin, että Seinäjoella oltiin yöllä klo 1:n jälkeen monta kokemusta, muistoa, tietoa ja uutta tuttavuutta rikkaampana.
Paula Hämäläinen
MATKAKUVIA:
