(Puhe 24.4.2017 RK Lakeuden veteraaneille järjestämässä juhlassa)
”Aina on pitänyt puolustaa pyhää ja kallista!” Nämä sanat kertovat sen ytimen, mikä on ollut kannustava voima, kun kansakuntamme on joutunut taistelemaan itsenäisyytensä saavuttamiseksi ja puolustamiseksi. Suomalaisille, jotka 1939 marraskuun viimeisenä päivänä joutuivat puolustamaan 20 vuoden ikäistä itsenäisyyttämme, kysymykseen miksi puolustautua, antaa tuo lausahdus vastauksen. Heille se tarkoitti kotia uskontoa ja isänmaata – pyhää ja kallista. Sisäinen sovinto oli saavutettu! Talvisodan henki yhdisti suomalaisia, joiden sielun perukoilla oli kaivertanut murroskauden 1918 tapahtumat ja ankarat koettelemukset.
Tuosta yksituumaisuuden ajasta on edetty tämän päivän tilanteeseen vaikeiden vaiheiden jälkeen. Suomalaiset ovat ainakin julkisuudessa nostaneet sotiemme veteraanit näihin päiviin tultaessa kunnioituksensa huipulle. Tähän on ylletty nyt, kun heidän läsnäolonsa on pikku hiljaa hiipumassa keskuudessamme. Erityisesti nyt kun itsenäisyytemme 100-vuotisjuhla on meneillään, tukea tulee mutta hyvin paljon liian myöhään. Miksi ei tähän ole päästy aikaisempina vuosikymmeninä, onhan sodasta kulunut jo lähes ihmisikä?
Hyvät kuulijat, yritän muutamilla näkökohdilla avata sitä, mitä tarvittiin jotta sotiemme veteraanit ja heidän uhrauksensa saavutti suomalaisten laajan kunnioituksen. Ensimmäiseksi haluan teidän huomaavan, että tarvittiin sotaveteraani Tasavallan presidentiksi. Sodan pikakiväärimies, Mauno Koiviston aikakautena ”esteet murtuivat”. Sodan päättymisen muistojuhlasta, Kansallisesta Veteraanipäivästä tuli kansalaisia puhuttava ja kokoava muistotapahtuma. Toiseksi tekijäksi arvotan maailman järjestystä ravistelleen Neuvostoliiton sortumisen ja sen myötä menneen YYA-sopimuksen. Tämän sopimuksen hengen hegemonian loppu vapautti suomalaisten ajattelua. Kolmantena tekijänä myönteiseen kehitykseen vaikutti mielestäni se, kun yksinomaan suomalaisten syyllisyys talvisotaan kumottiin Venäjän presidentti Jeltsinin suulla 1990 luvun alussa. Tunnustus vapautti kahlittuna olleita suomalaisten tuntoja. Myönteisen ilmapiirin viritessä syntyi uusi yhdistyskin, joka yhdisti voimavaroja eli Tammenlehvän Perinneliitto. Sen perustamisen yhteydessä syntynyt rajaus perinteen vaalimisen ulottuvuudesta oli turha ja tämän työn tulevaisuutta hankaloittava. Uskon tämän rajauksen katoavan uusien sukupolvien keskuudessa.
Hyvät kuulijat, palauttakaamme mieliimme joitain piirteitä veteraanityön alkuasetelmista. Mielestäni menneisyyteen vilkaisu auttaa kurkottamaan tulevaisuuteen ja vähentää erheitä tulevaisuuden rakennetta tehtäessä. Katseet siis kääntyvät sotiemme jälkeiseen aikaan ja siihen, miten tähän on tultu. Siitä muutamia poimintoja.
Harvat kait meistä tietävät, että Moskovan välirauhan astuessa voimaan syksyllä 1944 silloisten suomalaisten käsitystä ja tulkintoja itsenäisyytemme alkuhistoriasta alettiin uusien poliittisten toimijoiden ohjaamana muuttaa. Perustana olivat välirauhansopimuksen artiklat ja NL:n poliittisen johdon vaikutus, tahto ja perimmäinen tavoite maamme sisäpolitiikan muuttamiseksi ja uudeksi vallanjaoksi. Tämä heijastui muun muassa toiminnassa olleiden 1918 sodan veteraanijärjestöihin kieltämälle ne.
Poimin näistä ajoista vain muutaman näkökohdan ja aloitan talvisodasta. Näin siksi, että sen jälkeen perustettiin ensimmäinen ja edelleen toimiva sotainvalidien järjestö, oikeastaan etujärjestö, joka perustettiin kesällä 1940. Tämän järjestön oikeus toimia sai jatkua, kun välirauhan ehtoja toteutettiin.
Välirauhan sopimuksen määräysten mukaisesti koko talvisodasta puhuminen kiellettiin ja vastuu sodan aloittamisesta sysättiin Suomen niskaan. Talvi- ja jatkosodan veteraanien ja sodan 1918 veteraanijärjestöjen yhteistyö kiellettiin. Toimimaan siis jäi vain Sotainvalidien Veljesliitto. Siitä pieni nyanssi: Nimittäin liiton ensimmäinen puheenjohtaja oli entinen Venäjän armeijan vuosien 1914- 1917 upseeri, luutnantti Matti Tiiainen.
Muiden, nykyisten veteraanijärjestöjen käynnistäminen pysähtyi poliittisiin kiistoihin. Puoluepolitiikan tulolla mukaan veteraanijärjestöjen ylösajoon oli hidastava vaikutus ja rikkoi veteraanien yksimielisyyden vaikka tarve järjestöjen perustamiselle tunnustettiinkin. Sotaveteraanijärjestöt saatiin perustettua vasta 1950 luvun loppupuoliskolla ja 1960 luvun alussa. Siihen mennessä Sotainvalidien Veljesliitto oli jo kehittänyt toimintaansa merkittäväksi. Siitä yritettiinkin sitten ottaa mallia mutta sotaveteraanien osalta jäätiin kuitenkin jälkijunaan. Heidän vaatimuksiaan ei kuunneltu yhtä herkästi kuin sodissa vammautuneiden tarpeita.
Sodan jälkeisessä poliittisessa toiminnassa uudet toimijat jakoivat kansan lampaisiin ja susiin. Sanapari ”edistykselliset” vastaan ”taantumukselliset” hallitsi kielenkäyttöä. Sotiemme veteraanien organisoitumista ei pidetty kovin edistyksellisenä ja esiin otettuja tukivaatimuksia tyrmättiin sanomalla: ”Mitäs menitte sotaan!”
Edellä mainitut seikat edistivät veteraanityö jakautumista, aiheuttivat eriarvoisuutta ja synnyttivät kateutta eivätkä olleet ainakaan sodan jälkeisinä ensimmäisinä vuosikymmeninä edistämässä veteraanipolven kunnioitusta. Asetelma hiersi myös olemassa olleiden veteraanijärjestöjen keskinäisiä suhteita. Tästä eroon pääsemiseksi tarvittiin, kuten edellä kerroin useita eri tekijöitä mukaan luettuna naapurimaamme valtiojärjestelmän muutos, jotta suomalaiset vapautuivat toteuttamaan sisimpäänsä.
Nyt olemme tässäkin asiassa uusien valintojen edessä! Vai olemmeko? Peruskysymys on: Säilyykö myötätuuli ja kantaako se sotiemme veteraanien perintöä tulevaisuuteen? Mistä löytyvät tämän arvokkaan työn tukijat? Itsenäisyyteemme, joka on veteraanisukupolven arvokkain perintö, en puutu. Sen sijaan tarkastelen muutamaa muuta haastetta.
Tässä eräänä päivänä hätkähdin, kun katselin televisiosta yhtä keskusteluohjelmaa Puheeksi tuli sotiemme veteraanien arvostus suomalaisten keskuudessa. Keskustelijat pitivät sitä ansiottomana ja olivat sitä mieltä, että se joutaa menemään. Tulevaisuudessa sille ei pidä antaa sellaista ylenpalttista asemaa kuin tämän päivän puheissa esitetään. Jos tämä keskustelun yksityiskohdista johtamani sanoma on totta tulevaisuudessa – miten käy tulevaisuuden perinnetyön? Mistä se saa hyväksyttävän perustan, jos se näin romutetaan? Sitä on syytä ruvetta suurimpana uhkana pohtimaan!
Kysynkin seuraavaksi: Ymmärretäänkö laajan yhteistyön merkitys menneiden vuosikymmenien opetuksena välttämättömänä. Ymmärretäänkö, että tälle yhteistyölle ei saa asettaa mitään ideologista, ajallista tai muutakaan rajausta? Tulevina vuosikymmeninä koko itsenäisyystaistelumme eri vaiheet, runsaan 20 vuoden ajanjakso tullaan näkemään yhtenä ja samana kamppailuna.
Jos yhteistyölle asetetaan rajauksia, se johtaa väistämättä siihen, että myös tukijat rajataan. Myönteisen ilmapiirin säilyttämisen edellytyksiä ovat ainakin kaikki edellä mainitsemani asiat. Myönteisen ilmapiirin ja rajaamattoman yhteistyön edellytysten säilyttäminen ovat tulevan veteraanien perinnetyö perusta. Niillä taataan myös toiminnan taloudellinen perusta.
Lopuksi haluan sanoa: On kyettävä näkemään tulevaisuuden haasteet ja niistä kertovat vihjeet. On osattava ajatella uudella tavalla sotiemme veteraanien kunnioituksen ja perinteen säilyttämiseksi. Toivotan kaikille Hyvää Veteraanipäivää ensi torstaina!
Eversti Jorma Jokisalo